Aluksi pahoitteluni, ettei ole päivitystä tullut, ei vain ole ollut mitään asiaa. Toiseksi, hyvää itsenäisyyspäivää kaikille päivän myöhässä! Olisin jo eilen halunnut päivitellä mutta ei huvittanut.

Nyt vanhempani tietävät. Keskiviikkona, kun kävin siellä sairaalahommelissa, sanottiin, että nyt on tullut se kun vanhemmille on pakko kertoa. Menin koululle takaisin ja koulupsykologi soitti äidilleni... Arvatkaapa vaan uskalsinko mennä enään kotiin sen jälkeen, mutta pakko se oli, vaikka viivyttelinkin sitä kavereiden kanssa hengaamisella. Kotona käytiin pitkät keskustelut asiasta. Äiti oli kuulemma joskus aavistanut jotakin, mutta ei ollut koskaan haistanut oksennuksen hajua. Huuhuuhuhuhh... Helpottava olo tuli, kun sai vanhempien tuen. Mutta nyt alkoi se painajainen: ensimmäisenä aamulla kun herään: "Ottaisitko riisipuuroa? Vai teenkö sulle pari voileipää? Meillä on myös muroja! Vai laittaisinko sulle kaakaota ja kuorisin mandariinin?" . Ajatuksissani mietin että ei saatana, ei mulle koskaan ennen olla aamupalaa tarjottu ja johtuisiko varmaan siitä, etten koskaan syö aamupalaa?! En missään tilanteessa - en pysty syömään heti herättyäni mitään ja sillä selvä. Vahtiminen on myöskin oikein miellyttävää. :) Minusta on erityisen hauskaa kun joka kerta, kun astun vessasta ulos, olin sitten suihkussa tai paskalla, tullaan kysymään että etkai oksentanut. Ahjbnrjefvjfhkghthnvjfdn. Vituttaa.

(Siinä se suurimmilta osin- kuulostaa siltä kuin kertominen ei olisi ollut vaikeaa mutta monet itkuthan siinä vuodatettiin kun sanottiin että nyt on pakko kertoa. Ja vielä kun ruvettiin antamaan aikoja ties mille ravitsemustyypeille ja nuorisopsykologeille vai mitä olivatkaan, ja verinäytteeseen joka on pakko ottaa suonesta. Sormenpäästä voidaan ottaa mutta suonesta ei, olen niin neulakammoinen että olen lukittautunut jopa kahdeksi tunniksi vessaan säästyäkseni neulalta- ja en kyllä epäröi uudestaan neulaa pakenemista, saatte ensin lyödä mua paistinpannulla päähän niin että olen tajuton enkä tunne/ näe mitään, jos mielitte verinäytteen ottaa!)

Tänään tapahtui jotakin, joka sai minut yhtäkkiä heräämään, ihan kunnolla. Siis valaistumaan. Koko ajan olen kammoksunut sitä paikkaa mihin koulupsykologi teki lähetteen ja josta soitettiin ja annettiin aika. "En mene, en kuuntele, en halua, en ota apua vastaan VIELÄ". Tänään todella rupesin miettimään että miksi en mene, tai miksi en halua apua. Tajusin että haluankin parantua nyt. Vaikka pitkä matka siihen täydelliseen "paranemiseen" olisikin, koska uskallan väittää että omalla kohdallani tämä ei lopu ikinä. Ei se siihen lopu että saan tavoittelemani 4 kg pois.
Mutta pääasiassa olen kyllä jollain asteella iloinenkin, että sain uusia ajatuksia... En enään jaksa tätä. En jaksa istua kavereiden kanssa missään ruokapaikoissa, koulun ruokalassa tai kahvilassa, ja katsoa kun muut voivat syödä hyvällä omatunnolla. Olen kateellinen heille.

Otsikkoon viitaten: ja vitut. Omalla kohdallani pidän tällä hetkellä suurimpana virheenäni sitä, että ikinä kerroinkaan tästä sille koulupsykologille josta asia meni myös terveydenhoitajalle. En ihan oikeasti JAKSA käydä joka päivä vaa'alla! En edes halua itsekään aina nähdä sitä lukua minkä vaaka näyttää. Yhdessä päivässä on kadonnut 700 g ja se näköjään on todella järkyttävää terveydenhoitajan mielestä - ja paskat! Normaalia tuo on niilläkin ihmisillä jotka ensin syövät päivällä ja käyvät sitten illalla paskalla.
Anteeksi, olen todella pahalla päällä. Pistivät jopa labraan ottamaan verikokeita ettei veren kalsiumarvot ole liian alhaalla tai vastaavia. No eipä ole, tiesin sen itsekin koska mielestäni olen fyysisesti ihan terve, vika on päässä! Ihan turhaa neulakammoista jouduttiin tökkäämään sormeen.
Ja nytten vielä suunnitellaan lähetteen tekoa johonkin ruokaterapeutille yms. Ei, ei ja vielä kerran ei! Miksei noi ymmärrä etten halua tuota.Hokevat vain tuota sairasta lausetta "Tämä on sinun parhaaksesi, sinuahan tässä ajatellaan". No ajatellaan juu, jos oikeasti ajattelisivat niin tekisivät kuten tahdon ja jättäisivät rauhaan.
Mulla ei ole hajuakaan miten noista pääsee enään eroon, aina vaan antavat käyntien jälkeen uuden ajan että tuleppas tuossa viikon päästä niin katsotaan uudelleen. Tänään aloitin jo viekkaan suunnitelmani: pidin hymyn koko ajan huulilla tapaamisen aikana, ja kerroin kuinka minulla on nyt tosi hyvä olla ja tuntuu että on semmoinen sosiaalinen nousukausi ja olen saanut uusia kavereita. Hihiiii. Tästä se lähtee!

(Anteeksi tämä angstiteksti :D)

Tänä aamuna kun kävin suihkussa, jotakin tapahtui ja niskani jotenkin ihmeellisesti naksahti tai vastaavasti. Sen jälkeen koin siinä koko ajan hirveää kipua, ensin aamun vähän lievempänä mutta aamupäivän aikaan se paheni. En pystynyt kääntämään päätä kuin vasempaan suuntaan, ja kipu oli aivan sietämätön.
Olin vieläpä terveystiedon tunnilla, ja moni jaksoi muistuttaa viikonloppuna möläyttäneestäni asiasta. (Olin vetämässä perseet, ja joka kerta kun otan niin näköjään ryhdyn vuodattamaan ihmisille jokaista ongelmaani ja YKSITYISasiaani! Joten ei ole kovin kiva kun maanantaina tulee kouluun viikonlopun jäljiltä ja asiat ovat levinneet melko monelle taholle). Niskakipu ja henkinen ahdistus saivat minut todella aivan rajalle- rupesin itkemään kesken tunnin. Luokassa ei edes ollut paperia, joten pistin kädet pääni eteen jottei punoittavaa naamaani näkyisi ja yritin hiljaa niistää hupparin hihaan. Yritin hetken rauhoittua mutta itku ei vain loppunut, enkä edes tiedä mistä se johtui. Niskakivusta vaiko siitä ahdistuksesta, minkä nämä levinneet asiani tuottivat. (Taisin varmaan mainita ensimmäisessä postauksessa että kävin juttelemassa koulupsykologin luona- juuri tästä kyseisestä asiasta. Ihan vain että ymmärtäisitte ettei siis mikään pieni juttu ole :) ).
Päätin kumminkin varalta ottaa särkylääkkeitä, jospa se vaikka helpottaisi. Kaivoin laukustani buranaa ja otin niitä kolme, joka on muistini mukaan se suurin määrä mitä niitä päivässä saa ottaa. Opettaja ei edes päästänyt minua vessaan, joten otin ne ilman vettä. Ja ehkä joku tietääkin kuinka hirveiltä buranat maistuvat? Viimeistä ottaessani tuli jo oksennusrefleksi.
Jossain vaiheessa opettajakin oli kuitenkin huomannut tämän oudon itkukohtaukseni, ja päästi minut  vessaan. Oksensin juuri ottamani buranat pois.

Lopputunti oli ihan hirveä ja aika kului toodella hitaasti. Tunnin loputtua lähdin terveydenhoitajan luo, ja pyysin saada särkylääkettä niskakipuun. Samalla terveydenhoitaja päätti myös ottaa painoni (olen lihonnut??!!) ja mittasi kuumeen, alilämpöä 34.4 astetta. Olenkohan tulossa kipeäksi, vaikka ei ole ollenkaan semmoinen olo? Ainakin olen ruvennut symään vitamiineja! (Ennen en syönyt, ja B- vitamiinin (?) puutteen takia alahuuleeni tuli jo pelkän aivastuksen takia kirveleviä haavoja, kun huulet olivat niin kuivat.)
 Nyt olen koko päivän ollut kotona vain, ehkä olen kotiarestissa, äiti ei tykkää kun koulusta opettajat jatkuvasti soittavat kotiin huonon käytöksen vuoksi. Mieli on ihan maassa, lihoaminen ehkä vituttaa eniten. Ei ole reilua että teen kaikkeni saadakseni EDES kilon pois, mutta tuleekin vain lisää painoa. Elämänilo on taas kadonnut johonkin, ei tee mieli tehdä mitään muuta kuin nukkua. Nukkumaan siis!

Saman päivän aikana kaksi kirjoitusta. Huimaa! Huimaa ja huimaa, molemmissa tarkoituksissa. (Kivaa ja pyörryttää- tarkoituksilla, siis). Tämä painokontrolli stressaa minua. Päätin, että syön vain vihanneksia tänään, jotta huomenna olisin laiha vaa'alle astuessani. Enkä oksentaisi tänään. En ole oksentanut sunnuntaista asti. Toisin kävi. Isä lähti laivalle, äiti pyykkäämään ja sisareni nyt ovat jossain. Olen yksin kotona ja mikä olisikaan parempi tilaisuus. Kerrankin saisi syödä kunnolla ja ihan keittiön pöydän äärellä. Eilen leivottua tiikerikakkua ... Jäätelöä ... Paahtoleipää. Oksennus. Tarkoitus oli olla syömättä, koska koen sen olevan toinen vaihtoehto oksentamiselle. Vaikka olenkin kauan oksennellut, en pysty oksentamaan tyhjää. Jos en olisi nyt syönyt ja pilannut taas päivääni romahduttaen jo valmiiksi nollilla olevan itsetuntoni, olisi tämän päivän ruokasaldo näyttänyt tältä:

Aamupala: Ei
Lounas: 2 salmiakkipurkkaa
Päivällinen: ei
Välipala: Pieni pala pizzaa
Iltapala: ahmin.

Hah ... Tästä on puhuttu niin paljon, miksen minä ymmärrä sitä? Kaikki ovat varmasti joskus joutuneet ehkä jossain koulun terveydenhoitajalla kuulemaan terveellisistä ruokatavoista. Viisi kertaa päivässä pienempiä annoksia blaablaablaa. Ja se, että ruoan ei kannata painottua iltaan.
Itse pystyn hyvinkin olla syömättä aamulla ja päivällä, mutta se kostautuu illalla suurena nälkänä. Sitten syön paljon, muistan ettei illalla saanut syödä ja oksennan. Mikä kierre. Miten muka luulen laihtuvani näin.

Huomisaamu stressaa.