Tänään tapahtui jotakin, joka sai minut yhtäkkiä heräämään, ihan kunnolla. Siis valaistumaan. Koko ajan olen kammoksunut sitä paikkaa mihin koulupsykologi teki lähetteen ja josta soitettiin ja annettiin aika. "En mene, en kuuntele, en halua, en ota apua vastaan VIELÄ". Tänään todella rupesin miettimään että miksi en mene, tai miksi en halua apua. Tajusin että haluankin parantua nyt. Vaikka pitkä matka siihen täydelliseen "paranemiseen" olisikin, koska uskallan väittää että omalla kohdallani tämä ei lopu ikinä. Ei se siihen lopu että saan tavoittelemani 4 kg pois.
Mutta pääasiassa olen kyllä jollain asteella iloinenkin, että sain uusia ajatuksia... En enään jaksa tätä. En jaksa istua kavereiden kanssa missään ruokapaikoissa, koulun ruokalassa tai kahvilassa, ja katsoa kun muut voivat syödä hyvällä omatunnolla. Olen kateellinen heille.